KEIJUT


Tarujen keijut kiehtovat edelleen ihmisiä: ne ovat tärkeä osa tarinaperinnettämme ja keijut ovat myös valloittaneet valkokankaat ja taideteokset. Nykykulttuurissa keiju on yhdistetty olentoihin, luonnossa eläviin kauniisiin, siroihin, vaaleisiin tai jopa läpinäkyviin neitoihin, jotka englannin kielessä tunnetaan nimellä fairy. Suomalaisessa kansanperinteessä näitä vastaavat muun muassa sinipiiat eli metsänneidot.

Keijujen siivet ovat esimerkiksi perhosen tai sudenkorennon siipien kaltaiset. Keiju saattaa olla osittain tai kokonaan aineeton tai sumunkaltainen. Keijujen mielipaikoiksi on usein mielletty pienet metsälammet tai järvien tyynet lahdet. Tällaisia on maalattu esimerkiksi ruotsalaisessa maalaustaiteessa.

Veden yllä liikkuva hyönteinen tai veden pinnasta illalla kohoava sumukiehkura voi näyttäytyä hyvinkin keijun oloisena. Toinen niin hyönteisten kuin keijujenkin suosima paikka on kukkaketo ja tällaisia ”kukkaiskeijuja” liikkuu etenkin kuvitustaiteen puolella. Luis Ricardo Falero, 1888

Keijujen suhde ihmisiin on hento ja varovainen. Keijukaiset lentelevät tai tanssivat onnellisina omilla asioillaan, joita ihminen voi lähinnä vain häiritä läsnäolollaan kuten metsäneläimiäkin.

Suomalaisessa muinaistarustossa eräänlaisia keijuja olivat kauniisti pukeutuneet metsissä kulkevat luonnottaret, sekä ilman immet tai ilmattaret, jotka istuivat taivaalla, esimerkiksi sateenkaaren päällä, ja olivat usein hohtavan valkoisia tai hopeisia ja kultaisia. Myös metsänneidot eli sinipiiat ovat melko lähellä ulkomaalaisia keijukaisolentoja.

Nykykulttuuri tuntee myös toiveita toteuttavat, ihmis-sosiaaliset keijut, kuten hammaskeijun. Keijua on käytetty myönteisenä kannusteena lapsille kertomalla keijun palkitsevan kilttejä lapsia.

Näytetään tulokset 1–12 / 20

Näytetään tulokset 1–12 / 20